Suomessa on sanonta: ’Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.’ *) Joissain islamilaisissa yhteisöissä naisille asetettu vaatimus pukeutua huiviin tai burkhaan perustuu kuitenkin täysin päinvastaiseen käsitykseen yksilön ja suvun (nimen) suhteesta.
Sama pätee toki myös kotimaisten herätysliikkeiden äärilaitaan. Kyllä suvun naisten ja nuorten elämän rajoittaminen onnistuu myös evankelisluterilaisilta fundamentalisteilta.
Vaikka Suomessa on kaksikin ns. valtionkirkkoa, Suomi on maallistunut yhteiskunta, jossa ei ole totuttu siihen, että uskonnon nimissä rajoitetaan jonkin ihmisryhmän pukeutumista. Toki meilläkin on omat pukeutumissääntömme, mitä ruumiinosia on sopivaa paljastaa julkisesti ja mitä ei. Nyt burkhien vastustajat haluaisivat kuitenkin kieltää liian paljastavan pukeutumisen lisäksi myös liian peittävän pukeutumisen.
Arvoliberaalina suhtaudun lähtökohtaisesti kriittisesti yksilön vapautta rajoittavaan yhteiskunnan vallankäyttöön, kieltoihin kieltojen vuoksi. Burkhan kieltämisen kohdalla joudun kuitenkin punnitsemaan kahta vapautta vastakkain. Kumpi rajoittaa enemmän naisten vapautta, burkhan kieltäminen vai salliminen?
Vaikka kiellon tavoitteena olisi naisten vapauden lisääminen, käytännössä se voisi kuitenkin vähentää sitä. Ne jotka pukeutuvat burkhaan omasta tahdostaan, eivät enää saisi tehdä niin, ja ne jotka käyttävät burkhaa suvun ja yhteisön painostamina, eivät enää pääsisi yksin kotoaan ulos. Molempien ryhmien vapaus vähenisi.
Toisaalta on pakko kysyä, miten burkhat sitten kiellettäisiin? Sakotettaisiinko burkhassa julkisella paikalla liikkuvaa naista? Vai hänen sukuaan?
Mutta jos kielto ei kerran toimi, miten me sitten ilmaisemme, ettei jonkin ihmisryhmän pakottaminen piilottamaan itsensä kuulu suomalaisen yhteiskunnan arvoihin?
Entä mitä koko burkha-keskustelu kertoo meistä suomalaisista? Olemmeko me aidosti huolissamme burkhaan pukeutuvien naisten oikeuksista vai haluammeko todellisuudessa vain siivota oudot elementit suomalaisesta katukuvasta?
Meidän tulee uskaltaa katsoa burkhan taakse, maahanmuuttajanaisten, -nuorten ja -lasten elämään. Jos maahanmuuttajien kotouttaminen epäonnistuu, maahanmuuttajasukupolvien välille uhkaa revetä arvokuilu, joka oireilee naisiin ja tyttöihin kohdistuvana häpeäväkivaltana. Suomessa häpeäväkivallalta on onneksi ilmeisesti vielä vältytty. Toistaiseksi. Meillä on vielä aikaa, mutta ei paljon.
___
*) Nykykielellä sanottaisiin tietysti: ”Ei nimi ihmistä pahenna…” Alkuperäinen sanavalinta kertoo hyvin siitä, etteivät sukupuolettuneet arvot ole suomalaisellekaan kulttuurille aivan vieraita.
Eilen koettiin eduskunnassa yllätys, jonka veroista saa hakea 1920-luvulta asti. Puhemiehen vaaliin osallistuneista 186 kansanedustajasta vain 89 äänesti sovitusti Sauli Niinistöä. 89 ääntä riitti täpärästi valintaan, mutta tulos kertoo eduskunnan ilmapiirin tulehtuneen todella pahasti.
Vaalituloksen selvittyä istuntosalissa vallitsi hämmentynyt tunnelma. Edes Sauli Niinistön valintaa vastaan yksitellen äänestäneet kansanedustajat eivät ilmeisesti osanneet odottaa näin dramaattista tulosta, vaan luvut yllättivät myös heidät.
Tarkoituksella masinoidusta Sauli Niinistön vastaisesta kampanjasta ei ilmeisesti ollut kyse, sillä loput 97 ääntä hajautuivat useille eri nimille, tyhjiin ja hylättyihin ääniin. Kunnon salaliitto olisi huolehtinut myös lopputuloksen mieleisekseen.
Jos protestia olisi tosiaan suunniteltu jossain, se olisi todennäköisesti jäänyt tekemättä. Eduskunnan pelisääntöjen mukaan puhemiesten paikat jaetaan eduskuntaryhmien kesken, ja ne nimeävät puhemiehen vaalin ”ehdokkaat”. Ketä vastaan protesti siis kohdistui, Sauli Niinistöä, eduskuntaa, kokoomusta vai tällaisia muodon vuoksi –vaaleja?
Ehkä puhemiehen valinnasta pitäisi tehdä oikeat vaalit, joita edeltäisi julkinen keskustelu, jossa ehdokkaat esittelisivät linjauksiaan, ja jossa heitä voisi myös avoimesti kritisoida. Suljettu lippuäänestys vähentäisi riskiä, että vaalista tulisi hallitus-oppositio-asetelmaa korostavaa poliittista teatteria.
97 kansanedustajan pään sisään on mahdotonta mennä selvittämään, miksi kukin äänesti niin kuin äänesti, mutta jotain kertoo se, että edustajien tunteet pääsivät purkautumaan vasta suljetussa lippuäänestyksessä, anonyymisti. Avointa tapaa kansanedustajien turhautumien purkamiseen ei ole ollut, ja juuri siksi paine pääsi kasvamaan näin suureksi.
Kansanedustajat ovat korostetun haluttomia keskustelemaan eduskunnan sisäisiä asioita omalla nimellään, vaikka turhautumisen aiheita on helppo löytää: eduskuntatalon peruskorjaus, hallintouudistus, juustohöyläsäästöt ja jatkuva skandaalimyllytys ovat syöneet ihmisten voimia. Kansanedustajat eivät ole kuitenkaan halunneet avautua, sillä siitä saa julkisuudessa helposti hienohelman narisijan maineen.
En ole varma, oliko Sauli Niinistö edes henkilönä tämän purkauksen varsinainen osoite, muuta ukkosenjohdatinta ei vain ole ollut tarjolla. Kansanedustajalla kuin ei ole muuta varsinaista esimiestä kuin puhemies. Ja esimies on tunnetusti työyhteisössä se kuppi, johon alaiset purkavat tunteensa. Ja tästä epäkiitollisesta roolista huolimatta esimiehen oletetaan paitsi johtavan myös tukevan samaisia alaisiaan.
Lisäksi Sauli Niinistön asemaa puhemiehenä on kuormittanut jatkuva spekulointi hänen mahdollisesta presidenttiehdokkuudestaan vuonna 2012. Yritykset perata eduskunnan menoja ja hallintoa on helposti tulkittu vuoteen 2012 tähtääväksi vaalityöksi.
Joka tapauksessa eilisen jälkeen eduskunnassa on kaikilla peiliin katsomisen paikka, niin Sauli Niinistöllä ja muilla puhemiehillä kuin myös meillä kansanedustajilla. Miten ilmapiiri ehti tulehtua näin pahasti, ennen kuin tilanteeseen havahduttiin? Mitä kukin meistä voi osaltaan tehdä eduskunnan toimintakulttuurin ja työskentelyilmapiirin parantamiseksi? Kriisitilanteessa johtajan todelliset taidot punnitaan.
Teollisuusmaiden väestö ikääntyy nopeasti. Kehityksen kärjessä ovat Saksan, Etelä-Korean, Japanin ja Suomen kaltaiset maat; Toista ääripäätä edustavat Yhdysvallat ja Kanada, joissa maahanmuutto on tasapainottanut syntyvyyden laskua.
Väestön ikääntyminen on nähty lähinnä huoltosuhdeongelmana: Mistä riittää työvoimaa vanhustenhoitoon ja rahaa eläkkeiden maksuun? Siinä eläkkeiden maksussa saattaa kuitenkin piillä ikääntymisen kolmas, kallein lasku.
Väestön ikääntymiseen on varauduttu eri maissa säästämällä osa eläkemaksuina kerätyistä varoista tulevia lähivuosikymmeniä varten. Rahat ovat eläkerahastoissa, jotka ovat sijoittaneet ne edelleen arvopaperimarkkinoille. Esimerkiksi pelkästään Suomen valtion tulevia eläkevastuita varten kerätyn Valtion Eläkerahaston sijoitusten markkina-arvo oli viime vuoden lopussa 12,3 miljardia euroa.
Eläkerahastot hallitsevat osakesalkuillaan merkittävää osaa maailman pörsseistä. Huolestuttavaa tässä on se, että lähivuosina kun yhä suurempi joukko ihmisiä jää eläkkeelle ja elää pidempään, eläkerahastot alkavat suunnitelman mukaisesti realisoimaan omistuksiaan. Globaaleilta arvopaperimarkkinoilta katoaa parissa vuosikymmenessä valtava määrä rahaa, mikä ei voi olla heijastumatta osakkeiden hintoihin.
Turvassa ovat vain vanhuksille suunnattuja palveluita tuottavien yritysten osakkeet.
Osakemarkkinat ovat tunnetusti kuin pelokas sopulilauma. Kun yksi myy suuren potin, hinnat notkahtavat alaspäin, ja pian muutkin kuin eläkerahastot alkavat myydä osakkeitaan kiihtyvällä vauhdilla. Tuloksena voi olla kierre, johon verrattuna tämä nykyinen ”lama” vaikuttaa pelkästä pikku yskähdykseltä.
Valhe, emävalhe, tilasto, niinhän sitä sanotaan. Mutta välillä tilastot avaavat myös silmiä ja pakottavat kyseenalaistamaan itsestään selvinä pidettyjä totuuksia. Hyvän esimerkin tarjoavat Tilastokeskuksen ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tuoreet luvut parisuhdeväkivallasta: vuonna 2008 törkeän perheväkivallan tai henkirikoksen yrityksen uhriksi joutui 116 miestä, 111 naista ja 8 lasta.
Sukupuolettunut mielikuva suomalaisesta perheväkivallasta on tilastojen valossa ilmeisen väärä. Kuitenkin suurin osa julkisista puheenvuoroista toistaa edelleen vanhoja stereotypioita miehistä hakkaajina ja naisista uhreina. Parisuhdeväkivallan vastaisen taistelun lähtökohdaksi tulisikin ottaa se, että jokainen lyönti on liikaa, on lyöjän tai uhrin sukupuoli mikä tahansa!
Miehiin parisuhteessa kohdistuva väkivalta on Suomessa edelleen yhtä suuri tabu kuin naisiin kohdistunut parisuhdeväkivalta oli vielä 20 vuotta sitten. Ja kun aiheesta ei ole puhuttu, sitä ei ole ollut olemassa, eikä sille ole tarvinnut tehdä mitään. Perheväkivallan uhreiksi joutuneille miehille ei ole ollut tarjota apua eikä väkivaltaisuudestaan eriin pyrkiville naisille ole ollut tarjota tukea, koska palvelut on räätälöity vain toiselle sukupuolelle.
Valitettavan hyvä esimerkki tämän logiikan lopputulemasta saatiin vuonna 2004, kun mm. lähes kaikkien puolueiden naisjärjestöt vaativat RAY:n rahoituksen peruuttamista Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus –kampanjalta, koska se tarkasteli myös miehiä parisuhdeväkivallan uhreina. On kohtalon ivaa, että yhtä tabua vastaan ansiokkaasti taistelleet naisjärjetöt eivät huomanneet toimivansa samalla tavalla kuin naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa vähätelleet tahot olivat toimineet vain parikymmentä vuotta aiemmin.
Viidessä vuodessa tilanne on toki parantunut, eikä kukaan enää kehtaisi yrittää estää jotain kampanjaa vain siksi, että se näkee myös miehet potentiaalisina perheväkivallan uhreina. Silti Tilastokeskuksen ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisemista luvuista on keskustelu julkisuudessa häkellyttävän vähän. Aivan samoin vaiettiin kuoliaaksi vuonna 2008 julkaistu tutkimus nuorten miesten kokemuksista perheväkivallan uhreina.
Parisuhdeväkivalta on niin vakava ongelma, ettei yhtäkään uhria saati joka toista uhria saa jättää yksin. Parisuhdeväkivallan vastaisen työn, sitä tekevien viranomaisten ja siitä päättävien poliitikkojen on irtauduttava vanhentuneista sukupuolettuneista ennakkoasenteista ja puututtava väkivaltaan perheissä siitä riippumatta, mitä sukupuolta pahoinpitelijä ja uhri sattuvat olemaan.
Iranissa viimekesäisten presidentinvaalien jälkeen noussutta vastalauseiden ja mielenosoitusten aaltoa on käytetty esimerkkinä Internetin poliittisesta voimasta. Vaikka Iranin viranomaiset kontrolloivat tiukasti perinteisiä tiedotusvälineitä, iranilaiset saivat twitterin, YouTuben ja blogien välityksellä tietoa vaalien väärinkäytöksistä, mielenosoitusten todellisesta laajuudesta ja mielenosoittajien järjestelmällisestä pahoinpitelemisestä.
Optimistisimmat tarkkailijat ennakoivatkin, että Iranista tulisi ennakkotapaus, että internetin aikakaudella totalitaariset hallitukset eivät enää pystyisi kontrolloimaan kansalaisten tiedon saantia ja yhteiskunnallista mielipiteen ilmaisua.
Valitettavasti tieto- ja viestintäteknologiaa voidaan käyttää paitsi vapauden myös sorron välineenä. Iranin viranomaiset ovat investoineet teknologiaan, joka mahdollistaa kansalaisten valvonnan myös netissä. Iran on ostanut Nokia Siemens Networksiltä järjestelmän, joka mahdollistaa iranilaisten kaiken sähköisen tietoliikenteen seuraamisen. Järjestelmää on perusteltu terrorismin ja lapsipornon vastaisella taistelulla, mutta Iranista tulleiden tietojen mukaan sitä mitä ilmeisimmin käytetään myös yhteiskunnallisen keskustelun seuraamiseen ja rajoittamiseen. Lehtitietojen mukaan viranomaisten haltuunsa saamia chat-keskusteluja on käytetty jo vankeustuomion perusteena.
Anonyymit blogit ja tweettaukset eivät enää olekaan turvallinen tapa välittää tietoa Iranin tilanteesta.
Sama teknologia, joka on mahdollistanut Iranin opposition mielenilmaukset uhkaakin nyt viedä opposition tukijat Iranin vankiloihin, vankiloihin joihin vietyjä mielenosoittajia on kuollut epäselvissä olosuhteissa, vankiloihin, joista on saatu tietojavankienpahoinpitelyistä ja raiskauksista.
Historia näyttää auttaako internet iranilaisia lopulta vapautumaan totalitaalisesta hallinnosta vai viekö internet Iranin vankiloihin entistäkin enemmän demokratia-aktivisteja.
Lapsuuteni naapurissa asui yksinäinen köyhä mies, Jalmari. Hän oli syntynyt Venäjän Karjalan puolella rajaa, ja joutunut suomensukuisena Stalinin vainoissa pakkotyöleirille, gulagiin. Myös Suomi internoi sodassa miehittämiensä alueiden venäläisen väestön leireille, joiden asukkaista menehtyi runsas viidesosa. Leninin 20-luvulla aloittamat ja Stalinin 30-luvulla laajentamat Venäjän vähemmistökansoihin kohdistamat etnispoliittiset vainot olivat kuitenkin aivan omaa luokkaansa.
Kun Jalmarin leirin vartijoiden aika kävi pitkäksi, he sitoivat vankeja kahden veturin väliin ja repivät heidät kahtia. Mutta ihminen on sitkeä otus, ja kun hiilistä oli pulaa eivätkä veturien voimat riittäneet, vartijoiden piti auttaa miekoilla. Myös Jalmarin veljet saivat kokea tämän kohtalon.
Jalmari kuoli vuosia sitten. En koskaan ottanut nauhuria mukaan ja ottanut talteen hänen muistojaan. Tarinaa siitä, miten puna-armeijasta tultiin pakkotyöleirille etsimään oppaita raja-alueelle, miten Jalmari suostui vapaaehtoiseksi ja karkasi Suomen puolelle, miten hän onnistui jäämään sodan jälkeen Suomeen eikä häntä palautettu Venäjälle, ja miten hän eli pientä elämää Suomessa sodan jälkeen.
Jalmarin tarina muistuttaa minua aina siitä, miten paljon tabuja myös Suomessa edelleen on. Suomalaisten venäläisille perustamista leireistä ei Suomessa puhuttu vuosikymmeniin, asia oli suomalaisille liian arka aivan viime vuosiin asti. Mutta rintaman toisella puolella olleet leirit tuntuvat olevan suomalaisille edelleen liian vaikea kysymys, viimeisiä suomettumisen jäänteitä. Ja vangithan olivat neuvostokansalaisia, tosin suomensukuisia.
Jalmarilta lapsena kuullut tarinat eivät anna rauhaa. Historia on niin arvokas asia, sen opetukset tuleville sukupolville niin tärkeitä, ettei niitä saa lakaista unohduksen maton alle. Jossain arkistojen uumenissa on totuus Jalmarin nuoruudesta. Jossain on edelleen elossa ihmisiä, jotka muistavat, mitä pakkotyöleireillä tapahtui. Me olemme totuuden Jalmarille velkaa.
Tasavallan presidentin valtaoikeudet määrittelevä perustuslain kohta on poliittinen kompromissi. Ei siis ihme, että tilanne on sekava, kun laissa ei suoraan sanota, johtaako ulkopolitiikkaa tasavallan presidentti vai hallitus. Erityisen kipeästi tämä on näkynyt EU:n huippukokouksissa, joista osaan on pitänyt kattaa lautanen sekä presidentille että pääministerille. Itse asiassa käytännössä nämä kaksi lautasta on saatu Suomelle niin, että presidentti on ”tuurannut” ulkoministeriä, sillä useimmista EU-maista huippukokouksiin on osallistunut (pääministeri tai presidentti) ja ulkoministeri. Kaikilla jäsenmailla on siis kaksi lautasta, mutta Suomella on ollut persoonallinen tapa käyttää niitä.
Lissabonin sopimuksen jälkeen asetelma on entistä hankalampi, sillä sopimuksen mukaan EU:n huippukokouksiin osallistuu jäsenmaista (pääministeri tai presidentti) ja avustava ministeri eli se ministeri, jonka vastuualueelle kokouksen aihe kuuluu. Tämän seurauksena Suomessa on ihan vakavissaan pohdittu jopa sitä, voisiko pääministeri olla presidenttiä avustava ministeri tai päinvastoin.
Tasavallan presidentti on suomalaisille tärkeä instituutio. Alkujaan presidentti sai poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet, koska valtiopäämiehenä hänen edeltäjänsä oli ollut yksinvaltias Suomen suuriruhtinas eli Venäjän tsaari, ja vaihtoehtona Suomen valtiosääntöä säädettäessä oli ollut Suomen kuningas. Tulos oli jälleen poliittinen kompromissi, vaaleilla valittu presidentti, jolla oli poikkeuksellisen paljon valtaa suhteessa parlamenttiin ja hallitukseen.
Tasavallan presidentin asemasta on mahdotonta keskustella muistamatta Urho Kekkosta, joka otti presidentin valtaoikeuksista irti kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin. Kekkoslovakiassa presidentiltä puuttui tasapainottava vastavoima, sillä käytännössä hallituksen oli nautittava presidentin eikä eduskunnan luottamusta. Kekkosen jälkeen Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari pidättäytyivät käyttämästä suurta osaa vallastaan, ja perustuslain uudistuksen yhteydessä presidentin valtaoikeuksista poistettiin suurin osa. Nyt väännetään kättä jäljelle jääneistä rippeistä.
Äänestäjät sen sijaan ovat pitäneet presidenttiä enemmän omanaan kuin hallitusta tai eduskuntaa. Presidentin vaalien tulos koetaan suoremmin kansan tahdon ilmaukseksi kuin esimerkiksi eduskuntavaalien tulos, jonka seurauksena on kompromisseja sorvaava koalitiohallitus. Siksi presidentinvaaleissa myös keskustellaan paljon sellaisista poliittisista kysymyksistä, jotka eivät kuulu tasavallan presidentin toimivaltaan.
Nyt siis pohditaan, mitä presidentin jääneelle vallalle pitäisi tehdä? Parlamentarismin nimiin vannovat haluaisivat riisua presidentiltä loputkin valtaoikeudet ja keskittää vallan eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle.
Yksi kysymys jäisi puhtaassa parlamentarismissa kuitenkin vaille vastausta: Kuka tai mikä tasapainottaisi eduskunnan valtaa? Jo nykyiseen perustuslakiin on sisäänrakennettu takalukon siemen: eduskunnan hajottamista voi esittää vain eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen pääministeri.
En haikaile paluuta Kekkoslovakiaan, jossa tasavallan presidentti saattoi halutessaan hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit, mutta kriisitilanteissa valtaoikeuksien jaon ja tasapainon on oltava selkeitä, eikä päätöksenteko saa mennä ”jumiin”. Nykyistä perustuslakia ei ole koeteltu poikkeusoloissa, onneksi.
Eduskunta ja hallitus tarvitsevat joka tapauksessa jonkin vastavoiman, sillä historia tuntee valitettavan monta tapausta toimintakykynsä menettäneistä tai vastuuttomaan populismiin sortuneista parlamenteista. Ei Suomen eduskunta ole suinkaan immuuni parlamentarismin varjopuolille.
Mielestäni eduskunnan vastavoimaksi sopisi presidenttiä paremmin poliittisesti riippumaton perustuslakituomioistuin, jonka tehtävänä olisi arvioida eduskunnan säätämien lakien perustuslainmukaisuutta. Nykyisinhän tämä tehtävä kuuluu eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, jonka jäsenet nimetään kansanedustajien joukosta siten, että enemmistöhallitusta tukevilla hallituspuolueilla on valiokunnassa enemmistö. Kaikki eivät pidäkään perustuslakivaliokuntaa riittävän riippumattomana arvioimaan hallituksen esityksiä.
Mitä tasavallan presidentillä sitten tehtäisiin? Mitä valtaoikeuksia hänellä olisi, jotta hänen valitsemisekseen kannataisi ylipäätään järjestää vaalit? Ainakin ulkopolitiikan osalta hänen tulisi vetäytyä samanlaiseksi reserveissä vaikuttavaksi ylipäälliköksi kuin puolustuspolitiikassakin. Nykyinen lautasleikki ei ole eduksi Suomen neuvotteluasemille eikä presidentti-instituution arvovallalle. Ei tasavallan presidentti sekaannu puolustusvoimienkaan päivittäiseen toimintaan, vaikka ylipäällikkö onkin. Siitä vastaa puolustusministeri.
Jos tasavallan presidentti -instituutio halutaan ylipäätään säilyttää, presidentillä voisi osana lainsäädännön esittelyä ja vahivastamista (tasavallan presidentti antaa hallituksen lakiesitykset eduskunnalle ja vahvistaa eduskunnan säätämät lait) olla oikeus pyytää hallituksen esityksestä tai eduskunnan säätämästä laista lausunto perustuslakituomioistuimelta. Nykykäytäntö mahdollistaa lausunnon pyytämisen ennen lain vahvistamista korkeimmalta oikeudelta tai korkeimmalta hallinto-oikeudelta, mutta käytännössä tätä oikeutta on käytetty äärimmäisen harvoin.
Sunnuntai-aamuna monessa kodissa järkytyttiin ja päiviteltiin nykynuorten, etenkin Tapiolan kultalusikkasuiden arvoja ja arvottomuutta. Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla julkaistu Yläkoulun laki -artikkeli kun kertoi, miten Pohjois-Tapiolan koulun yhdeksännellä luokalla kiusataan väärin pukeutuvia, väärin harrastavia tai väärää musiikkia kuuntelevia oppilaita.
Nettikeskusteluissa riehaannuttiin haukkumaan ja syyllistämään nuoret, vanhemmat, yhteiskunta, markkinatalous, keskiluokka, Espoo, Tapiola, Pohjois-Tapiolan koulu, … Jutussa kuvan kera nimettyjen ysiluokkalaisten nuorten arvomaailma teilattiin maan rakoon.
Vähitellen nettipalstoille alkoi tihkua myös nuorten omia puheenvuoroja, joissa kyseenalaistettiin artikkelin sisältö. Myös juttua varten haastatellut Pohjois-Tapiolan koulun ysiluokkalaiset ilmestyivät nettifoorumeille kertomaan artikkelin synnystä: Heitä oli pyydetty listaamaan kyselylomakkeelle, millaiset asiat saattavat aiheuttaa epäsuosiota muiden oppilaiden keskuudessa. Ja kokeita täyttämään tottuneina koululaisina he olivat yrittäneet täyttää lomakkeen parhaansa mukaan. Heiltä ei siis ollut kysytty heidän omia asenteitaan.
Mutta totta toinen puoli: moni netti- ja kahvipöytäkeskustelija on kertonut nimenomaan peruskoulun yläasteen olleen elämänsä ehdottomasti pahinta aikaa, koska sattui pukeutumaan väärin, harrastamaan väärin tai pitämään väärästä musiikista, väärästä ulkonäöstä puhumattakaan. Yläasteen kokemukset nakertavat edelleen jopa monen keski-ikäisen itsetuntoa.
Surullisinta on ollut kuitenkin se, että jälleen kerran viestintuojat, juttua varten haastatellut nuoret joutuivat julkisessa keskustelussa syytetyn penkille.
Tapiolassa on oltu huolissaan myös siitä, miten juttu vaikuttaa haastateltujen nuorten tulevaisuuteen. Siinä missä ennen vanhaan lehtijuttu unohtui parissa vuodessa, nykyään siitä jää ikuinen jälki. Kun tuleva työnantaja tai tyttö- tai poikaystävä googlaa Yläkoulun laki -jutussa haastatellun nuoren nimen, listalla on linkki juttuun ja siitä käytyyn keskusteluun.
Yllättävää kyllä, toimittajien toimintaa ohjaavat Journalistin ohjeet eivät kiinnitä huomiota lasten ja nuorten käsittelyyn mediassa. Eivätkä nuoret välttämättä osaa itse pyytää itseään koskevia juttuja tarkastettavaksi tai arvioida, miten haastattelusta lehteen poimitut lauseet voidaan tulkita väärin.
Jokelan ja Kauhajoen jälkeen lasten ja nuorten kohtelusta mediassa keskusteltiin julkisuudessa, mutta viime vuosilta tulee mieleen myös muita tapauksia, joissa nuori on löytänyt itsensä julkisuuden valokeilasta. Esimerkiksi YLEn Ajankohtainen Kakkonen julkaisi vuonna 2005 nk. ÄM-IRK-videon sen kuvaajilta lupaa kysymättä, vaikka videolla olleet tytöt olivat pyytäneet, ettei videota julkaistaisi. Ajankohtaisen kakkosen jälkeen tytöt saivat osakseen hyvin ikävää kohtelua niin koulussa kuin kadullakin. Teinipilan hinta nousi kohtuuttoman korkeaksi. Tuoreemman esimerkin tarjoaa Aamulehden ”uutinen” teinityttöjen hyväksikäyttöbileistä, joka osoittautui täydeksi ankaksi, mutta leimasi jutun kohteena olleet nuoret.
Kuka valvoo lapsen tai nuoren etua, kun häntä käsitellään mediassa? Huoltaja? Opettaja? Rehtori? Toimittaja? Esimerkiksi, pitäisikö lasta tai nuorta nimeltä käsittelevässä haastattelussa olla mukana tai kirjoituksen tarkastamassa joku aikuinen myös lapsen tai nuoren puolelta?
Toivottavasti julkisen sanan neuvoston uudelta puheenjohtajalta riittää lautakasoilta aikaa myös lasten ja nuorten ja median välisten suhteen pohtimiseen.
Aihe on arka. Esimerkiksi erään Tapiolan yläasteen yhdeksännen luokan oppilaan vanhempi otti yhteyttä ja ihmetteli, miksei hänen kommenttejaan hyväksytty Helsingin Sanomien nettikeskusteluun edes siistittynä versiona.
Talouslama on kadonnut, ilmastonmuutos peruttu ja Afganistanissa on rauha. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei ole voinut tulla lehtikioskilla, kun viikon iltapäivälehtien ykköslööppiuutisena on ollut RFSU:n seksilelujen tulo Citymarkettien tuotevalikoimaan. Saman johtopäätöksen todellisten uutisten loppumisesta voi tehdä nettikeskusteluista: Yksin Iltalehden keskustelupalstalla asiaa on päivitelty jo yli tuhannessa viestissä.
Siis haloo? Mitä ihmeellistä siinä on, että tavallisessa tavaratalossa myydään fyysistä terveyttä, henkistä hyvinvointia ja parisuhteen laatua parantavia apuvälineitä? Paitsi ehkä se, miksi seksilelut tulevat tavallisiin tavarataloihin vasta nyt? Miksi ne on tähän asti piilotettu erikoismyymälöihin ujompien ihmisten ulottumattomiin?
Paljon perustellummin lööpeissä voitaisiin päivitellä, miten on mahdollista, että ”perhemarketeissa” myydään tupakkaa ja olutta, vaikka ne vaikuttavat ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin päinvastoin haitallisesti.
Eli kiitos Citymarketeille suomalaisten elämänlaadun parantamisesta ja haitallisten tabujen murtamisesta. Seuraavaksi K-ketjun tulee kuitenkin kouluttaa asiantuntevia myyjiä, jotka osaavat tarvittaessa kertoa asiakkaille, mitkä lelut sopivat heille parhaiten, ja neuvoa, miten niitä tulee käyttää.
Kunnat ja valtio yrittävät parhaansa mukaan säästää ja sopeuttaa menonsa tuloihin. Usein tuloksena on kuitenkin menojen kasvu, kun säästö yhdessä paikassa aiheuttaa säästöä suuremmat kustannukset toisaalla.
Jos toimintaa oikeasti halutaan tehostaa, parantaa tuottavuutta, supistaa menoja palveluja supistamatta, se vaatii investointeja, investointeja työntekijöiden osaamiseen, uusiin työvälineisiin ja toimintatapojen ja -prosessien uudistamiseen. Säästäminen ei ole halpaa!
Hyvän esimerkin huonosta säästöjen hallinnasta tarjoaa julkisten kiinteistöjen hoito. Kun palveluista ei tohdita tinkiä eikä veroja haluta nostaa, kiinteistöjen hoito vaikuttaa houkuttelevalta säästökohteelta. Siivouksen laiminlyönti ja remonttien lykkääminen tulee kuitenkin pidemmän päälle kalliiksi. Säästetty raha tulee todella kalliiksi.
Kalliista remonteista läksynsä oppineet valtio ja kunnat ovat perustaneet erillisiä kiinteistöyhtiöitä, joissa valtion laitokset ja kuntien toimialat ovat vuokralaisina. Vuokrilla katetaan kiinteistöjen rakentamisen pääomakulut ja ylläpitokulut sekä kerätään pääomaa tuleviin peruskorjauksiin. Toimitilojen todellinen hinta onkin tullut monelle käyttäjäorganisaatiolle ikävänä yllätyksenä.
Yhtenä syynä kustannusten hallitsemisen ongelmiin on julkisen sektorin käytäntö erotella menonsa investointeihin ja käyttömenoihin ja päättää niistä vain vuoden verran eteenpäin. Jos investoinneille laskettaisiin niiden koko elinkaaren aikaiset kokonaiskustannukset, kalliimpi investointi voisi tulla todellisuudessa edullisempaa halvemmaksi. Esimerkiksi kestävämmät rakennusmateriaalit voivat vähentää kiinteistön korjaustarvetta ja parempi eristys pienentää lämmityskustannuksia.
Kiinteistöjen kaltaisten fyysisten investointien osalta kokonaiskustannusten laskeminen on vielä helppoa, mutta esimerkiksi sosiaali- ja terveyspuolella yhtälöt ovat paljon monimutkaisempia. Kuinka paljon koulupsykiatrin palkkaan investoitu euro säästää yhteiskunnalle 60 vuodessa? Paljonko verotuloja menetetään kun potilaan sairaus kroonistuu leikkausjonossa odottaessa?
Kestävämpään julkiseen taloudenpitoon siirtyminen ei ole helppoa, sillä me maksamme viime vuosikymmenten lyhytnäköisten päätösten hintaa vielä pitkään. Silti meidän pitäisi jostain löytää rahaa myös tämän lyhytnäköisen kalliiksi tulevan säästämisen lopettamiseen, jotta pääsisimme vähitelleen pitkäjänteiseen säästämämiseen.
