Sähköntuotannon hajauttamisen edut myönnetään jo laajasti. Esimerkiksi huoltovarmuus tunnustetaan paremmaksi, koska useista pienistä yksiköistä koostuva verkottunut energiajärjestelmä ei ole yhtä haavoittuva kuin suuriin tuotantoyksiköihin perustuvaan keskitetty järjestelmä. Lisäksi hajautetun, käytännössä uusiutuviin energialähteisiin perustuvan sähköntuotannon energialähteet ovat pääasiassa kotimaisia ja saatavissa myös kriisitilanteissa.
Hajautettu energiatuotanto luo myös työpaikkoja. Keskitetty sähköntuotanto, esimerkiksi ydinvoima on kustannusrakenteeltaan hyvin pääomavaltaista ja työllistää lähinnä rakentamisvaiheessa. Sen sijaan hajautetussa järjestelmässä käytetyt uusiutuvat energialähteet ovat käytössä paljon työvoimavaltaisempia.
Hajautetun energiatuotannon työpaikat syntyvät nimenomaan haja-asutusalueille, joiden työttymyysluvut ovat muuta Suomea huonommat. Biomassan energiakäyttö vaati itse asiassa niin paljon työvoimaa, että sen täysimittainen hyödyntäminen ei välttämättä ole mahdollista työvoimapulasta kärsivässä tulevaisuuden Suomessa.
Hajautettu järjestelmä jakaa paitsi energian tuotannon myös tuotot eri puolille Suomea. Keskitetyn energiatuotannon varaan rakennettu energiateollisuus onkin ollut haluton muuttamaan tätä itselleen hyvin kannattavaa keskitettyä rakennetta ja siirtymään hajautettuun energiatuotantoon.
Vaikka hajautetun energiatuotannon yhteiskunnalliset hyödyt hyväksytään jo laajasti, sitä vastustetaan silti edelleen. Yhtenä perusteluna on sähkönsiirtoverkon kykenemättömyys ottaa vastaan suurta määrää pienissä yksiköissä tuotettua sähköä.
Suomen sähkönsiirtoverkko on tosiaan rakennettu keskitetyn energiatuotannon tarpeisiin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei verkon kehittäminen olisi mahdollista samassa tahdissa kuin hajautettua energiatuotantoa rakennetaan. Ilmaista se ei ole, mutta parantaa myös verkon häiriönsietokykyä.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa suunnitellaan jo aivan uuden sukupolven sähköverkkoa, joka käyttää sähköautojen akkuja sähkön varastointiin: Jokainen auto voi paitsi ottaa myös syöttää sähköä valtakunnan verkkoon kulutushuippujen tasaamiseksi. Siihen verrattuna pienten voimaloiden verkkoon kytkeminen, edes talokohtaisten mikrovoimaloiden ylijäämätehojen hyödyntäminen ei ole haaste eikä mikään.
Eilisillan MOT paljasti lopulta sen, mistä on jo pitkään juoruttu: ammattiyhdistysliike rahoittaa SDP:ta ja Vasemmistoliittoa sadoillatuhansilla euroilla vuodessa. Alun perin rahat on kerätty ammattiyhdistysten jäseniltä ja ne on tarkoitettu ay-väen koulutukseen…
MOT:n paljastus on jatkoa viime eduskuntavaalien vaalirahakohulle. Silloin paljastui, että etenkin oikeistolaiset ehdokkaat olivat saaneet hulppeita vaaliavustuksia muutaman suuryrittäjän perustamalta Kehittyvien maakuntien Suomi –yhdistykseltä. Myös SAK:n kustantama tv-vaalimainos herätti pahennusta; Toisin kuin ay-pomot ilmeisesti kuvittelevat, kaikki ay-liikkeen jäsenet eivät suinkaan kannata demareita tai Vasemmistoliittoa!
Poliitikot eivät saisi olla kiitollisuudenvelassa muille kuin äänestäjilleen. Moni muistaa vanhan sanonnan: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Siksi puolueet ja poliitikot eivät mielellään ole julkaisseet yrityksiltä tai etujärjestöiltä saamiaan suuria lahjoituksia. Paljastusten jälkeen kansalaiset ovatkin kysyneet: Jos kerran kyse ei ole korruptiosta, miksi rahoitus on pitänyt salata?
Tiedän kokemuksesta, miten vaikeaa rahan kerääminen vaalityöhön on. Omat rahat eivät kuitenkaan vaaleissa pitkälle riitä, siksi jotain rahoitusta on pakko keksiä. Seminaarilippujen myyminen yrityksille ja lahjoitusten pyytäminen kannattajilta teettää paljon töitä, mutta monta pientä lahjoitusta yksittäisiltä kansalaisilta ja yrityksiltä on kuitenkin paljon terveempi tapa rahoittaa vaalityötä kuin yksittäiset suuret lahjoitukset.
Viimeistään Lex Nokiaa vastustaneet tv-mainokset todistivat, että pienilläkin lahjoituksilla voi kerätä merkittäviä summia, kunhan lahjoittajia on riittävän paljon. Oma EU-vaalikampanjani on tähän mennessä saanut 1-50 euron lahjoituksina yhteensä 1100 euroa! Jos esimerkiksi kaikki tämän blogin lukijat lahjoittaisivat vaalikassaan viisi euroa, tuloksena olisi yksi näiden vaalien näyttävimmistä kampanjoista
PS: EU-parlamentin vastikään hyväksymästä tietoliikenne”paketista” on tullut paljon yhteydenottoja. Pakko myöntää, että kokonaiskuva on ristiriitainen, ja joudun kaivautumaan asiaan syvemmälle ennen kuin otan siihen kantaa.
Onpahan ollut vauhdikas mediapäivä. Aamukahdeksalta soitettiin YLEn radiouutisista ja pyydettiin ennakkokommenttia tänäisestä Pirate Bay –oikeudenkäynnin tuomiosta. Puoli yhdeksältä soitettiin puolestaan Radio Rockista jo eilen sovittu puhelu ja haastateltiin Googlen kamera-autosta: loukkaako Suomen katujen kuvaaminen ja netissä julkaiseminen suomalaisten yksityisyyttä vai ei?
Joskus olisi kiva jos kysyttäisiin jotain selkeää ja yksiselitteistä. Periaatteessa kadun kaltaisella julkisella paikalla voi kuvata vapaasti, mutta jos julkisella paikalla liikkuvat ihmiset ovat kuvan aiheena, heiltä tulee pyytää lupa kuvan julkiseen käyttöön. Mutta missä menee kuvan aiheen raja?
Toinen rajanveto on vielä hämärämpi, sillä taloyhtiöstä saa käsittääkseni ottaa ja julkaista kuvia, samoin kadun varressa olevan omakotitalon aitaamattomasta pihasta, mutta omakotitalon aidattu piha on yksityisaluetta. Mutta entä jos aita on niin matala tai harva, että sen läpi tai yli näkee? Ja missä menee pensasaidan ja pensasrivin raja?
Lounaalla kilautettiin Iltasanomista ja haluttiin haastatella lemmikkisiilin julkkisomistajaa. Tepsu on kuitenkin ollut jo pidemmän aikaa autuaammilla matojahtimailla. Heti perään soitettiin Hesarista ja pyydettiin kertomaan syitä EU-parlamenttiin pyrkimiselle ja arvioimaan, jatkanko Espoon kaupunginvaltuustossa ja valtuuston puheenjohtajistossa, jos minut valitaan EU-parlamenttiin.
EU-parlamenttiin pyrkimisen motiiveihin oli helppo vastata, sillä EU-parlamentti on vähintään yhtä tärkeä vaikuttamisen paikka kuin eduskuntakin. Se ei ole mikään jäähdyttely- vaan kiihdyttelypaikka. En ymmärrä, miksi EU-parlamenttia vähätellään, ehkä siksi, että sen työstä kerrotaan Suomen mediassa niin vähän. Me tunnemme jopa Yhdysvaltain senaatin tilanteen paremmin kuin oman EU-parlamenttimme!
Mitä olen EU-parlamentin aikatauluihin tutustunut ja entisiä ja nykyisiä meppejä jututtanut, kaupunginvaltuustossa toimiminen on periaatteessa mahdollista, vaikka onkin EU-parlamentissa. Kannattaa muistaa, ettei Espoosta ole Brysseliin ajassa laskettuna sen pidempi matka kuin monilla Pohjois-Suomen kansanedustajilla on Helsingistä kotiinsa. Tilanne on kuitenkin koettava käytännössä ennen kuin otan asiaan lopullisesti kantaa. Sen sijaan valtuuston puheenjohtajistosta joutuisin todennäköisesti luopumaan. Sen tehtävän kunnolla hoitaminen vaatii enemmän läsnä olemista.
Puoli kolmelta saapui puolestaan TV4:n uutisten kuvausryhmä haastattelemaan Pirate Bay –tuomiosta. Ja neljältä tulivat puolestaan FST ja YLE (tässä järjestyksessä) haastattelemaan samasta aiheesta.
Kovat tuomiot. Joka tapauksessa oli ennalta selvää, että tuomiosta valitetaan, on se mikä tahansa. Lopullinen päätös kuullaan siis vasta kuukausien tai jopa vuosien kuluttua. Jo lakien tulkinta on tässä tapauksessa vaikeaa saati sen, kuka on sitten oikeassa ja kuka väärässä, mikä on oikein mikä väärin.
Viihdemediateollisuuden tulevaisuutta tämä oikeudenkäynti ei pelasta, on lopputulos mikä tahansa. Pirate Bay on vain jäävuoren huippu, näkyvä maali. Pirate Bay on toiminut avoimesti ja omilla nimillä, toisin kuin suurin osa muista torrent-seurantapalveluista. Jos Pirate Bay suljetaan, tiedostojen jakaminen siirtyy kokonaan suljettuihin verkkoihin. Käy niin kuin Napsterin sulkemisen kanssa, ristiriita vain kärjistyy.
Todennäköisesti tilanne etenee kriisin kautta eli vanhoihin toimintatapoihin takertuvat mediayhtiöt kaatuvat, ja jäljelle jäävät vain ne, jotka sopeutuvat uuden toimintaympäristön toimintaperiaatteisiin.
Itse asiassa jopa tiedostojen jakaminen saattaa pian olla vanhentunut toimintatapa. Sisällöistä kehittyy palveluita. Mitä mieltä on ostaa, omistaa tai jakaa CD/DVD-levyjä tai mp3/mpeg-tiedostoja, kun kaikki maailman musiikki, tv ja elokuva on parin klikkauksen päässä Spotifyn tai Vevon kaltaisessa palvelussa. Paljon riippuu siitä, lähteekö mediateollisuus mukaan kehittämään vai kampittamaan näitä palveluita.
Eniten pelkään kuitenkin sitä, että Pirate Bay –tuomio turhauttaa ja radikalisoi osan piraattiaktivisteista. Julkisesta keskustelusta on unohtunut täysin, että moni on piraattiliikkeessä mukana nimenomaan siksi, että kokee piratismin oikeudenmukaiseksi tavaksi vastustaa mediateollisuuden ylivaltaa. Vastakkain eivät olekaan hyvikset ja pahikset vaan kaksi itseään hyviksinä pitävää mutta hyvästä ja oikeasta täysin vastakkaista mieltä olevaa ryhmää.
Tuo oli liilan aatteen marja
eläkkeelle säikähtänyt,
näki kaunat kaikkialla,
vihreät pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.
Pääministeri, puhemies, puoluejohtaja emeritus Paavo Lipponen (sd, äks.) on ottanut asiakseen säännöllisin väliajoin muistuttaa miten hyvin asiat olivat ennen, kun hän vielä johti hallitusta ja demareita. Viimeksi pitkänä perjantaina, hän manasi Turun Sanomien kolumnissaan maan rakoon niin median, hallituksen, Soinin, Niinistön, vihreät kuin oppositionkin, vain muutamia mainitakseni. Siinä sivussa tuli toki tienattua konsulttiapalkkio energiateollisuudelta.
Paavo Lipponen (sd, hist.) on varsinainen kaunatutka, milloin toimittajat sortuvat kaunajournalismiin, milloin poliitikot kaunapolitiikkaan. Vain peiliin Lipposen kaunatutka ei koskaan suostu kääntymään.
Tai no, kyllähän se minuakin välillä kismittää, kun medioissa kaunaillaan kansanedustajien ”hyvin ansaituista kolmen kuukauden lomista” ym., vaikka kokeneemmat politiikan toimittajat hyvin tietävät, että se ”loma” tarkoittaa lähinnä työpäivien lyhenemistä 6-8 tuntiin tavanomaisten 10-12 tunnin päivien asemesta.
Erityisen hämmentävältä tuntuu lukea Lipposen kritiikkiä eduskunnan puhemies Sauli Niinistön (kok, sääst.) aktiiviselle osallistumiselle poliittiseen keskusteluun. Se oli nimenomaan Lipponen itse, joka puhemiehenä rikkoi perinteen, ettei puhemies ota kantaa päivänpoliittisiin aiheisiin.
Yksi Paavo Lipposen (sd, kaun.) kestoaiheita on journalismin henkilöytyminen eli toimittajien nostaminen esiin kirjoitusten takaa: ’Sanomalehdet tapiseerataan toimittajien kuvilla varustetuilla löysillä ”musta tuntuu” -teksteillä.’ Ja tottahan se on, toimittajat ovat viime vuosina tulleet omilla kasvoillaan esiin juttujensa takaa, kirjoittavat jopa kolumneja. Toki toimittajien persoona ja toimitusten linja on aina ollut läsnä jutuissa, nyt se vaan sanotaan ääneen. Pidänkin nykykulttuuria avoimempana ja rehellisempänä kuin Lipposen haikailemaa mennyttä aikaa.
Siitä olen kuitenkin Lipposen kanssa samaa mieltä, että toimittajien tulisi nykyistä ärhäkkäämmin vaatia Timo Soinin (ps, pop.) kaltaisia populisteja vastuuseen puheistaan: Mikä on heidän konkreettinen vaihtoehtonsa heidän kritisoimalleen politiikalle? Sitä ei tosiaan kukaan tunnu kysyvän.
Kolumnista puuttui Lipposen kestoaiheista se, josta olen hänen kanssaan ehkä kaikkein eniten samaa mieltä: Suomen eksyminen EU:n ulkoradalle. Siinä missä EU oli vielä muutama vuosi sitten Suomen poliittisen keskustelun keskiössä, nyt siitä on tullut epäaihe. Monissa puolueissa on vaikeuksia löytää edes EU-vaaliehdokkaita, vaikka EU-vaalit ovat Suomen tulevaisuudelle vähintään yhtä tärkeät kuin eduskuntavaalitkin.
Eniten kuitenkin yllättää Paavo Lipposen (sd, oik.) vasemmisto-oppositioon kohdistama täyslaidallinen. Lipposen mielestä vasemmisto ei enää aja samalla tavalla suurten teollisuusyritysten etuja kuin hänen vuosinaan: ”Työväenpuolueelle kuuluisi teollisuuden puolustaminen, ei sen olosuhteiden heikentäminen.” Eikö tämä ole ollut perinteistä laitaoikeiston argumentaatiota, että hyvinvoivat suuryritykset ovat nimenomaan työläisten etu. Kyllä siitä ilosta voi toimarille pienet kannustinoptiotkin maksaa.
On siinä Jutta Urpilaisella (sd, nyk.) ihmettelemistä, kun niskaan puhaltavat Paavo Lipposen ja Eero Heinäluoman (sd, sak) poliittisen painoluokan takapirut.
Energiateollisuus on tunnetusti Paavo Lipposen (sd, Pohj. voima) erityisessä suojeluksessa. Tyhjästä nyhjäistyjen windfall-voittojen verotus on suorastaan kirosana, eikä ilmastopolitiikan tavoitteena saa missään nimessä olla energian kulutuksen vähentäminen, sehän pienetäisi energiayhtiöiden, myös Lipposen nykyisten työnantajien liikevaihtoa!
Korkein hallinto-oikeus päätti sitten lopulta määrätä kunnallisvaalit uusittavaksi Kauniaisissa, Karkkilassa ja Vihdissä, sähköisen äänestyksen kokeilukunnissa. Helpotuksen huokaus!
Helsingin hallinto-oikeuden taannoinen päätös hylätä sähköisestä äänestyksestä tehdyt valitukset järkytti uskoani suomalaiseen demokratiaan. Sen viesti oli, ettei jokainen ääni olekaan tärkeä, että on ihan ok, että 232 ääntä menee hukkaan.
Nyt KHO palautti tuon uskon.
Joka tapauksessa sähköisen äänestyksen kokeilu liittää viime kunnallisvaalit pitkään listaan sähköiseen äänestykseen eri puolilla maailmaa liittyneitä sotkuja ja skandaaleja. On sinänsä helppo ymmärtää, miksi sähköinen äänestäminen houkutteli poliitikkoja ja virkamiehiä. Onhan se niin noloa, että itseään tietoyhteiskunnan edelläkävijäksi tituleeraavassa Suomessa äänestetään kynällä ja paperilla. Ja äänten laskeminenkin kestää monta tuntia.
Siinä ei tietotekniikka-alan asiantuntijoiden esittämä kritiikki paljon painanut. Kyllähän Suomessa osataan tehdä luotettava ja virheetön järjestelmä, vaikka siinä oltaisiin muualla epäonnistuttu. Olisi ehkä kannattanut googlata hakusanoilla ”electronic voting scandal” ennen lopullisen päätöksen tekemistä.
No, nyt sitä kaivattua kansainvälistä huomiota tuli, mutta vähän toisenlaista kuin yritettiin.
Sitä ei myöskään ymmärretty, miten raskas, kallis ja pitkä prosessi kohtuullisen luotettavan sähköisen äänestysjärjestelmän kehittäminen on. Eikä siltikään koskaan voi olla täysin varma, ettei niin monimutkaiseen järjestelmään olisi unohtunut yhtä heikkoa kohtaa. Tämä on nähty niin monessa tietojärjestelmähankkeessa, että sen luulisi olevan jo yleissivistystä.
Tässä kohtaa pitäisi tietysti paukuttaa henkseleitä ja myhäillä: ”mitäsminäsanoin”. Mutta ei tässä voi syyttää kuin itseään, etten osannut vääntää asiaani vielä paksummasta rautakangesta. Jos viesti on oikea eikä sitä kuulla, vika on viestin viejässä.
Parannettavaa on toki myös suomalaisessa hallintokulttuurissa. Meillä on paha tapa hirttäytyä tehtyihin päätöksiin, jopa edellisellä vaalikaudella tehtyihin päätöksiin. Viedä ne loppuun päätöksen jälkeen esitetystä kritiikistä huolimatta.
Joka tapauksessa, vaikka prosessi ei mennyt ihan niin tyylikkäästi kuin olisi ollut suotavaa, loppu hyvin kaikki hyvin. Tämän korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen naiveinkaan teknologiaoptimisti1) ei kehtaa ainakaan kymmeneen vuoteen ehdottaa Suomeen sähköisiä vaaleja.
Ehkä sitten kymmenen vuoden kuluttua äänestysteknologia on kehittynyt niin pitkälle, että siihen voi luottaa. Tai sitten meidän teknologinen yleissivistyksemme on ehtinyt kymmenessä vuodessa kehittyä niin pitkälle, että ymmärrämme, mihin tarkoituksiin tietotekniikkaa kannattaa ja pitää käyttää ja mihin se ei missään tapauksessa sovellu.
Ehkä tämän oli pakko mennä näin. Jos sähköisen äänestyksen kokeilussa ei olisi tapahtunut jotain näin radikaalia mokaa, sitä oltaisiin todennäköisesti esitetty käytettäväksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa koko maassa. Ja sen esityksen torppaaminen olisi ollut hyvin hyvin vaikeaa.
___
1) Olen itsekin teknologiaoptimisti, mutta en ihan niin naiivi, että en näkisi sähköisen äänestyksen ongelmia.
Valtion on vaikea myöntää olleensa väärässä, edes vuosikymmeniä sitten.
Suomen nuiva asenne neuvostovallasta 1980-90-lukujen taitteessa irti rimpuilleeseen Viroon puhuttaa jälleen Suomenlahden molemmilla rannoilla. Viimeksi Jutta Zilliacus toivoi Suomen pyytävän anteeksi Viron kansalta.
Ja olivathan ne virallisen Suomen lausunnot ja yksityisten suomalaisten tunteet silmiinpistävän ristiriitaista. Etenkin silloista tasavallan Presidenttiä, Mauno Koivistoa on moitittu Viron itsenäistymisliikettä vähätelleistä puheenvuoroista.
Virallisen Suomen linja perustui ”parhaaseen” silloin saatavilla olleeseen tietoon. Suomettuminen läpäisi Suomen poliittisen koneiston, eivätkä Suomen Moskovan lähetystön raportit voineet olla tilanteen tasalla. Suurlähettiläs, joka olisi raportoinut ikuisen Neuvostoimperiumin olevan hajoamisen partaalla, olisi ollut hyvin nopeasti entinen suurlähettiläs, viimeistään siinä vaiheessa kun raportti olisi vuodettu Tehtaankadulle ja virallinen Neuvostoliitto ilmaissut tyytymättömyytensä.
Itsepetos on aina se helpoin petos.
Mutta eikö kelleen tullut mieleen Suomen oma historia? Se miten Venäjän imperiumin edellinen romahdus antoi Suomelle mahdollisuuden lunastaa itsenäisyytensä.
§ § §
Itsepetos ei kuitenkaan selitä koko suomettumisen historiaa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten neuvostojohto oli kietonut Suomen johdon niin perusteellisesti pauloihinsa. Pelkkä varovaisuus ei selitä kaikkea.
Historian kirjoittamiseen olisi ollut Jeltsinin valtakaudella mahdollisuus, kun Venäjä avasi KGB:n arkistot ulkomaisille tutkijoille. Mutta siinä missä esimerkiksi Saksa lähetti tutkijoita Moskovaan, Mauno Koivisto lähetti Venäjän johdolle kirjeen, jossa hän päinvastoin pyysi sulkemaan arkistot suomalaisilta tutkijoilta.
KGB:n arkiston tiedot olisivat ilmeisesti olleet liian kiusallisia monelle vielä elossa olleelle suomalaisvaikuttajalle. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, kuinka moni suomalainen poliitikko, yritysjohtaja ja toimittaja palveli Neuvostoliittoa aatteen palosta, kuinka moni koki sen ainoaksi vaihtoehdoksi, ja kuinka moni lankesi Neuvostoliiton matkoillaan KGB:n asettamaan ansaan ja joutui kiristetyksi? Enää tätä ei voi selvittää, sillä entinen KGB-agentti Vladimir Putin sulki arkistot heti valtaan päästyään.
§ § §
Virolaiset ovat syystä katkeria Venäjälle ja vähän Suomellekin, mutta Virossa ei silti saisi unohtaa, että Viron (ja Latvian ja Liettuan) venäläiset ovat yhtä lailla neuvostodiktatuurin uhreja kuin etniset virolaisetkin. Ei heidän vanhemmiltaan kysytty, haluavatko he osallistua viron venäläistämiseen.
Valitettavasti Nyky-Venäjän johto kieltäytyy käsittelemästä Neuvostoimperiumin ihmisoikeusrikoksia, vaan päinvastoin palkitsee edelleen kunniamitalein esimerkiksi Viron kyydittäjiä. On historian ironiaa, että muita imperialismista suurella suulla syyttänyt Neuvostoliitto oli itse yksi 1900-luvun brutaaleimmista imperiumeista, joka riisti ja venäläisti sumeilematta alusmaitaan.
Historia on heittänyt Viron venäläiset kotimaahansa. Nyt on etnisten virolaisten vuoro näyttää, mistä puusta heidät on puolestaan veistetty. Pystyvätkö he ja Viron venäläiset voittamaan historiansa taakan ja rakentamaan yhteisen tulevaisuuden?
Timo Soinia (ps, pj) on moitittu pelin politiikasta. Niin kuin kaikki politiikka ei olisi tavalla tai toisella peliä, jossa pelinappuloina ovat äänestäjien suosio ja potissa valta päättää yhteisistä asioista.
Timo Soinilla on vaan viime kuukausina ollut harvinaisen hankalat kortit kädessään, mikä on pakottanut Soinin korjaamaan pelitaktiikkaa useampaan otteeseen. Kuntavaalit menivät hyvin ja gallupit lupaavat vieläkin parempaa, mutta perussuomalaisista poliittisen kotinsa löytäneet Suomen sisulaiset Halla-Ahon opetuslapset ovat osoittautuneet hankaliksi pelinappuloiksi, jotka ovat nostattaneet laineita myös muualla kuin Helsingin kaupunginvaltuustossa.
Syyte ei tunnetusti ole mikään tae syyllisyydestä tai syyllisyydestä, vaan tarkoittaa vain perusteltua syytä epäillä. Soinilla ei kuitenkaan ollut Halla-Ahon syytteen jälkeen mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä itse ehdolle EU-vaaleihin. Vaaliliitto kristillisdemokraattien kanssa vaatii näkyvää pääehdokasta, eikä perussuomalaisilla ole ketään muuta, joka voi uskottavasti haastaa kristillisten Sari Essayahin.
Semminkin, kun moni perussuomalainen vierastaa ajatusta siitä, että hänen äänensä voi hyödyttää kristillisdemokraatteja. Sen sijaan kristillisdemokraatit ovat perinteisesti olleet taitavia vaaliliittoilijoita.
Timo Soini pelaa EU-vaalien lisäksi kuitenkin myös paljon tärkeämpää peliä siitä, kuka perussuomalaisia tulevaisuudessa johtaa. Perussuomalaisten puoluekokous pidetään Seinäjoella 16.-17. toukokuuta, ja Soini valitaan kokouksessa uudelleen puolueen puheenjohtajaksi – mutta kuinka vahvaksi puheenjohtajaksi.
Soinia tuskin haastetaan, mutta kokouksen ilmapiiri on kysymysmerkki. Sisulaisten profiili on noussut humisten sekä puolueessa että julkisuudessa, heillä on kova draivi päällä ja kaikki edellytykset saada puoluekokoukseen vahva edustus.
Löikö Halla-Ahon pudotus perussuomalaisten EU-ehdokaslistalta ilmat perussisulaisten palkeista, vai sisuunnuttiko (pun intended) se heidät kaappaamaan puoluekokouksen asialistan ja puoluehallituksen enemmistön? Tähän asti Soini on voinut luottaa puolueensa kritiikittömään tukeen. Puoluekokouksen jälkeen hän voi joutua tasapainoilemaan puolueensa sisäisten jännitteiden välillä entistä enemmän.
