Tavallisesta käytännöstä poiketen postaan tänne myös tämän vihreiden puoluevaltuuskunnassa 26.9.2009 pitämäni puheen.
___
Hyvä valtuuskunta, Viime päivien, viikkojen, kuukausien – vuoden – skandaalit ovat paljastaneet muillekin sen mistä me vihreät olemme puhuneet jo pitkään.
Suomen vaalirahoitusjärjestelmä on rämettynyt moraaliltaan kestämättömäksi maan tavaksi, joka kaipaa kipeästi remonttia.
Ensijärkytyksestä toivuttuani ja toisenkin yön yli nukuttuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että nyt on tekemisen, ei luovuttamisen aika.
Suomi tarvitsee uuden vaalilain,
uuden, vihreiden periaatteiden mukaan laaditun vaalilain,
uuden, vihreän oikeusministerin johdolla valmistellun vaalilain.
Nyt ei siis ole hallituksesta lähdön paikka – ei edes eduskunnan hajoittamisen paikka – vaikka sielua kuinka närästäisi.
Vihreiden asema tässä kriisissä on herättänyt paljon kysymyksiä julkisuudessa, vaikka nimenomaan vihreät ovat jo vuosien ajan vaatineet vaalirahoituksen avoimuutta ja avanneet kirjanpitonsa jo silloin kun se ei ollut vielä muodissa.
Siksi meitä moitittiinkin aluksi hampaattomiksi, kun emme olleet heti suu vaahdossa huutamassa vaalirahakoijareiden päitä vadille.
Mutta nyt meitä moititaan aamun lehdissä härskeiksi kiristäjiksi ja venkoilijoiksi, kun kerrankin olemme vilauttaneet niitä hampaitamme ja kertoneet – julkisesti – suoraan – millaisen vaalilain me haluamme.
Hyvät vihreät ystävät, valtuuskunnan jäsenet, kansanedustajat ja ministerit, nyt on aika laittaa pyykkipoika nenään ja vetää kumihanskat käteen – ja käydä käsiksi poliittiseen makkisaaviin, jonka me olemme halunneet tyhjentää jo pitkään.
Mieluisampaa urakkaa minun on meille vihreille vaikea kuvitella.
olitiikassa asiat ovat niin kuin ne näyttävät, ja nyt näyttää [anteeksi kielenkäyttöni] Helvetin rumalta. Kuvittelin tämän jo yli vuoden velloneen vaalirahakohun pahimpien paljastusten olevan jo takanapäin, mutta Raha-automaatiyhdistyksen ja valtion tukeman ”yleishyödyllisen” Nuorisosäätiön rahojen kanavointi Nuorisosäätiön omien sääntöjen vastaisesti keskustalaisten poliitikkojen, jopa Nuorisosäätiön oman puheenjohtajan ja Raha-automaatiyhdistyksen hallituksen puheenjohtajan vaalikassoihin veti kyllä pohjat ainakin Kasvin avoimella käsittämättömyysasteikolla.
Käytännössä vaalirahat tulivat RAY:n ja valtion tuella rakennettuja nuorisoasuntoja isännöivän yhtiön Nuorisosäätiölle maksamista osingoista. Koska Helsingin Sanomien mukaan yhtiöllä ei ole muita asiakkaita kuin säätiön asunnot, kyse oli itse asiassa säätiön vuokralaisten vuokrarahoista!
Paljastuksen poikkeuksellisuutta kuvaa hyvin se, että sekä Raha-automaatiyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Jukka Vihriälä (kesk) että Nuorisosäätiön hallituksen puheenjohtaja Antti Kaikkonen (kesk) ovat ilmoittaneet eroavansa tehtävistään. Normaalistihan sanoja ”eroan tehtävästäni” ei saa suomalaisen poliitikon suusta edes Guantanamon kuulustelija.
Vaalirahakohustakin on ties kuinka monta kertaa sanottu, että eikö penkomisen voisi jo lopettaa, että nyt, tällä kertaa on kerrottu kaikki, ihan kaikki. Tai kuten keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen viime perjantain Helsingin Sanomissa totesi ”Kuule. Jos löytyy vielä jotain, minä en ole siitä tiennyt, en varmasti.” Ja jo lauantain lehdessä kerrottiin Matti Vanhasen (kesk) saaneen Nuorisosäätiöltä presidentinvaalikampanjaan 23.360 euroa vaalirahaa.
Haloo! Kukaan ei enää usko, että tämä jää tähän tai edes seuraavaan skandaaliin. Kaikki vain odottavat, mitähän ihmeitä seuraavaksi paljastuu.
Ei pidä ihmetellä, miksi ihmiset pitävät politiikkaa likaisena ja vastenmielisenä pelinä. Kuluneen vuoden paljastukset tulevat varjostamaan suomalaisen demokratian uskottavuutta ja meidän kansanedustajien mainetta vielä vuosien ajan.
Vaalirahan hämäristä liikkeistä on toki juoruttu eduskunnan käytävillä jo pitkään, mutta kun kaikilla suurilla puolueilla on ollut omat luurankonsa kaapissa, kukaan ei ole kehdannut osoittaa naapurin kaapin ovea. Siinä olisi ennemmin tai myöhemmin paljastunut myös oman kaapin sisältö.
Vihreiden avoimille tilinpäätöksillle on lähinnä naureskeltu, että helppohan teidän on julkistaa kirjanpitonne.
Nova Groupin ja Kehittyvien Maakuntien Suomen maksamien vaalitukien, syntymäpäiväjuhlien ja lentolippujen sekä ammityhdistysliikkeen jäsenmaksuista jyvitettyjen puolueavustusten yhteyttä poliitikkojen toimintaan perataan vielä pitkään. Jo se, että äänestäjillä on perusteltu syy edes epäillä vaalirahoituksen vaikuttaneen poliittisiin päätöksiin, syö kansalaisten luottamusta demokratiaan.
Suomalaisen demokratian uskottavuuden palauttaminen ei tapahdu vuodessa eikä kahdessa. Joka tapauksessa Novalta tukea saaneiden ehdokkaiden ja puolueiden päätös tukien palauttamisesta on hyvä alku. Myös julkista tukea saavilta yleishyödyllisiltä säätiöiltä niiden sääntöjen vastaisesti vaalirahoitusta saaneiden poliitikkojen tulisi palauttaa saamansa rahat.
Vaalirahoituksen pelisääntöihin on onneksi tulossa kauan kaivottuja muutoksia. Ilman viime kuukausien paljastuksia uudistus olisi kuitenkin voinut jäädä puolitiehen. Nyt puhutaan jopa puolueita lähellä olevien yritysten ja yhdistysten tilien avaamisesta. Miksi puolueiden ympärille on ylipäätään pitänyt rakentaa erilaisten yhdistysten ja yritysten viidakko, ellei rahaliikenteen häivyttämiseksi?
Yhtenä syynä luoviin vaalirahajärjestelyihin on tietysti vaalikampanjoiden karkaaminen kohtuuttoman kalliiksi. Pelkästään omilla rahoillaan pystyy enää aniharva tekemään uskottavan vaalikampanjan. Yhtenä ratkaisuna voisikin olla henkilökohtainen kampanjakatto, jolloin vaalirahoituksen haalimistarve vähenisi.
Alan ymmärtää, miksi ihmiset kaipaavat vahvaa presidenttiä parlamenterismin vahtikoiraksi. Sääli ettei se historian kokemuksen perusteella jäisi siihen. Nyt jos koskaan olisi tarve päivänpolitiikan yläpuolella yleensä pysyttelevälle toimijalle, jolla olisi vielä arvovaltaa jäljellä viheltää peli poikki ja tehdä esitys uusien vaalien järjestämisestä. Edellisten vaalikampanjointiin ja sitä seuranneeseen vaalitulokseen kohdistuu liian paljon liian hyviä kysymyksiä.
Jätevedenpuhdistamo, jätteenpolttolaitos ja kaatopaikka pitävät perää kun kysytään, mitä ihmiset haluavat naapurikseen. Mutta jossain ne meidän henkilökohtaiset tuotoksemmekin on käsiteltävä. Suomalaiset tuottavat keskimäärin vuodessa yli 500 kiloa jätteitä ja vajaat 50 kuutiota jätevettä. Kuutio vettä painaa tonnin.
Suomenojan vanha jätevedenpuhdistamo on jäämässä pieneksi, se on rakenteiltaan vanhentunut, eikä puhdistusprosessin olosuhteita pystytä maan päällä hallitsemaan yhtä hyvin kuin maan alla. Puhdistamo on joko uusittava tai rakennettava uusi toisaalle.
Johonkin se jätevedenpuhdistamo on joka tapauksessa laitettava. Eikä päätös ole helppo. Niin autiota paikkaa pääkaupunkiseudulta ei löydy, ettei sitä puolustettaisi jätevedenpuhdistamoa vastaan. Tai jos löytyisi, se olisi jo ainutlaatuisen arvokas luonnonsuojelualue. Poliittinen houkutus pitää puhdistamo vanhalla paikallaan on suuri.
Puhdistamon siirtämistä pois Suomenojalta puolustaa puolestaan vanhan puhdistamon sijainti hyvin keskeisellä paikalla. Vielä 60-luvulla kun laitos perustettiin, Suomenoja oli periferiaa, eikä jätevedenpuhdistamon sijoittaminen sinne herättänyt suurta vastustusta. Mutta nyt Suomenojaa parempaa rakennuspaikkaa on Espoosta vaikea löytää, eikä meren läheisyys ainakaan vähennä alueen houkuttelevuutta. Ja metron myötä liikenneyhteydet vain paranevat. Yli 700 miljoonaa euroa maksavaa metroa ei kuitenkaan kannata ajaa puolityhjänä. Suomenojan alueen jättäminen vajaakäytölle olisi metroon investoitavien eurojen tuhlausta.
Metropäätös on tehty, kannatti sitä tai ei. Nyt on elettävä sen mukaan, että metro tulee.
Yhtälöä mutkistaa Suomenojan jätevedenpuhdistamon vanha ylivuotoallas, josta on kuin vahingossa tullut yksi pääkaupunkiseudun tärkeimmistä luontokohteista, monien harvinaisten lintulajien suosima pesimä- ja levähdysalue.
Omaa kannanmuodostustani on ohjannut kaksi reunaehtoa: Espoon kaupunkirakenteen eheyttäminen tehokkaan raidejoukkoliikenteen varaan ja Suomenojan lintualtaan säilyttäminen. Lintualtaan suojelu osana päätöstä siirtää puhdistamo Blominmäen täyttömäen alla sijaitsevaan kallioon täyttää molemmat vaatimukset.
Miksi puhdistamon siirtämistä sitten vastustetaan niin monella suulla? Yhtenä syynä on luonnollisesti Blominmäen naapuruston huoli sekä rakennusajan liikennehaitoista että puhdistuslaitoksen hajuhaitoista. Asumisviihtyvyyden ja asuntojen arvon pelätään laskevan.
Osa vastustuksesta tulee kuitenkin syvemmältä, suomalaisten kunnallispoliittisesta muistista. Meillä on vuosikymmenten varrelta turhan paljon kokemusta suurista kaavoitus- ja rakennushankkeista, joissa rakennusliikkeiden ja poliitikkojen suhde on mennyt yhteistyötä pidemmälle. Aina kun puhutaan rakentamisesta, monelle tulee edelleen vaistomainen tarve desinfioida kätensä.
On totta, että rakennushankkeissa liikkuu iso raha, ja Suomenojalla investoinnit ja potentiaaliset voitot ovat erityisen suuria. Espoon kaupunki kuitenkin omistaa suurimman osan alueen maista. Parhaat mahdollisuudet voittojen käärimiseen maan arvon noustessa on siis kaupungilla itsellään.
Espoossa valitetaan usein kaupunkirakenteen hajanaisuutta. Käytännössä Espoo on viiden pikkukaupungin rypäs. Jotta esimerkiksi joukkoliikennepalveluiden parantaminen olisi mahdollista, Espoon kaupunkirakennetta on pakko tiivistää. Mutta aina kun siinä tiivistämisessä päästään käytännön asteelle, haulikolla ammutun kaupunkirakenteen haitat tuntuvat unohtuvan.
Vaalirahasoppa ei vaan ota kirkastuakseen, vaikka sen sekoittamista on yritetty lopettaa jo moneen otteeseen, että ”keskityttäisiin jo vähän tärkeämpiin asioihin”, kuten kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen eilen tv-uutisissa huokaisi.
Mutta minkäs teet, kun aina jostain tuntuu löytyvän uusi kivi, jonka alta ryömiin esiin yllätyksiä. Ilman median sinnikästä kivien kääntelyä emme tietäisi mitään esimerkiksi Rovaniemen moottorikelkkatehtaasta.
Julkisessa keskustelussa on kuitenkin mennyt välillä myös puurot ja vellit pahasti sekaisin. Ihan laillisesti vaalitukea vastaanottaneet ja siitä asianmukaisesti ilmoittaneet poliitikot on ajettu samaan karsinaan niiden kanssa, jotka eivät halunneet vapaaehtoisesti kertoa saaneensa vaalirahaa Kehittyvien Maakuntien Suomelta & kumppaneilta. Entä mitä keskustan riveissä ajatellaan siitä, että päätökset vaalirahojen saajista tehtiin käytännössä puoluetoimistolla? Luulisi ilman rahaa jääneiden ehdokkaiden tukijoineen olevan edes hitusen katkeria.
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että jos olisin vuoden 2007 eduskuntavaalien alla jostain kuullut, että on olemassa tällainen yhdistys kuin Kehittyvien Maakuntien Suomi, josta tuntuu heruvan helposti rahaa vaalityöhön, olisin hyvin todennäköisesti soittanut ja yrittänyt myydä heille oman varainkeruuseminaarini lippuja. Jokainen kaupaksi käynyt lippu pienensi oman rahan osuutta vaalikampanjan rahoituksessa. Ja mitä olen KMS:n toimintatavoista kuullut, kahdesta viiteen lippua olisi voinut hyvinkin mennä kaupaksi ja omia rahoja olisi säästynyt pitkä sentti.
Olisinko selvittänyt, mistä KMS:n rahat olivat peräisin? Mahdollisesti kyllä. Olisinko selvittänyt, missä jamassa yhdistyksen taustalla olevien yritysten talous on? Todennäköisesti en. Vaikka olisihan se pitänyt jonkun tajuta, että rahaa maanisesti joka suuntaan syytävä Nova on pian konkurssikypsässä kunnossa.
Ja vaikka Novalta tai KMS:ltä saadun vaalituen olisi kuinka kirjannut vaalirahoitusilmoitukseensa, sitä olisi saanut selitellä, vihreiden kilpeen olisi tullut ruma tahra, ja nyt pitäisi vielä miettiä, mistä Novan konkurssipesälle palautettavat rahat revittäisiin.
Joka tapauksessa vaalirahajupakka on tehnyt suomalaiselle demokratialle hyvää, vaikka uskottavuus on toki tilapäisesti saanut kovan kolauksen. Seuraavissa eduskuntavaaleissa sekä ehdokkaat että puolueet kilpailevat kirjanpitonsa avoimuudella, ja se on hyvä se.
Yksityistä vaalirahoitusta voi toki olla entistä vaikeampaa saada, mutta se on pieni hinta siitä, että äänestäjät tietävät, kuka viulut oikeasti maksaa. Ja näin vihreänä en voi olla kuin iloinen siitä, että olemme ensi vaaleissa rahoituksen suhteen edes vähän paremmin samalla viivalla muiden kanssa kuin aiemmin.
Puolueiden haasteeksi jää ehdokkaiden kouluttaminen. Harvalla meistä on kokemusta kirjanpidosta, mutta ensi vaalien jälkeen jokaisen ehdokkaan tilien on oltava ajan tasalla ja tositteiden järjestyksessä. Voin kokemuksesta kertoa, että kirjanpito on yksi niistä asioista, jotka vaaliuupumuksessa jäävät helposti hoitamatta. Ensimmäisten vaalien jälkeisen kuittiläjän perkaus oli hyvä opettus.
Vaikka tässä on viime viikkoina ollut kaikenlaista työntapaista kansanedustajien “lomasta” eli istuntotauosta huolimatta, vasta varsinaisen syysistuntokauden alku polkaisee kiireet kunnolla vauhtiin. Tässä saa olla tarkkana, että päivät pysyvät pääsääntöisesti alle 10 tunnissa. Sain tästä heti tänään varoittavan esimerkin:
9:00-10:00 (jouduin lähtemään 9:45) - Eduskunta. Hallituspuolueiden liikenne- ja viestintävaliokuntaryhmien palaveri uudesta joukkoliikennelaista.
10 minuuttia taksilla
10:00-11:45 - Ulkoministeriö, Katajanokka. Suomesta YK:n Internet Governance Forumin (IGF) kokoukseen Egyptiin marraskuussa osallistuvien organisaatioiden yhteinen suunnittelupalaveri. Edustin eduskuntaa ja tulevaisuusvaliokuntaa.
20 minuuttia taksilla
12:15-13:30 - Haaga-Helia AMK, Pasila. Opetusministeriön “Tulevaisuus meissä - kasvaminen maailmanlaajuiseen vastuuseen” -seminaari. Oma esitelmä “Suomalainen yhteiskunta ja vastuullisuus” . Minut oli kutsuttu puhumaan tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtajana ja opetushallituksen johtokunnan jäsenenä.
15 minuuttia junalla ja kävellen
14:00- Eduskunta. Täysistunto.
14:30 Livahdan syömään salaatin eduskunnan kahvioon, koska ruokala on jo kiinni.
15:00-15:10 Pikapalaveri avustajan kanssa siitä, miten viime päivinä tulleisiin kutsuihin ja pyyntöihin vastataan
15:10-15:35 Illan luennon viimeistelyä ja kertaamista
15 minuuttia metrolla ja kävellen
16:00-18:30 STTK:n tietoalojen ajankohtaisseminaari. Onnistuin sähläämään oman luentoni, sillä minulla olivat menneet tänään ja ensi torstaina pidettävän esitelmän otsikot mielessä ristiin. Sen siitä saa kun tuunaa kolmea kalvosulkeisia yhtä aikaa. Eli olin viimeistellyt vahingossa ensi torstain esitystä “Tiedonhallinnan tärkeys julkisen sektorin tuottavuuden parantamiselle”, ja taskukovalevyltä hätiin kaivettu “ICT-alan työn muutos” oli vasta luonnos, johon olin koonnut pohjiksi ajatuksia virtuaalityöstä ja yhteiskunnan rakenteiden murroksesta. Tosi noloa. Sen sijaan paneelikeskustelu meni jo paremmin. Lupasin kirjoittaa ja toimittaa ICT-alan työn muutoksesta perusteellisemman artikkelin osallistujille jaettavaksi.
15 minuuttia metrolla ja kävellen
Kun ehdin eduskuntaan n. klo 19, joukkoliikennelain lähetekeskustelu oli ehtinyt täysistunnossa hetkeä aiemmin loppumaan, enkä päässyt puhumaan sen siirtymäaikapykälän vaikutuksista YTV:n eli vuoden vaihteesta alkaen Helsingin Seudun Liikenne -kuntayhtymän mahdolliseen laajenemiseen. No, onneksi olen liikenne- ja viestintävaliokunnassa, johon asia seuraavaksi tulee.
Päivän saldo: täysistunto, kaksi kokousta, kaksi esitelmää ja yksi paneelikeskustelu - kaksi taksimatkaa, yksi junamatka ja kaksi metromatkaa.
Satu kertoo pikkupojasta, joka aina huomiota halutessaan huusi ”susi susi!” Lopulta ihmiset eivät enää välittäneet hänen huudoistaan, eivät edes silloin, kun susi lopulta oikeasti tuli ja söi hänet suuhunsa.
Moni valittaa, että viime vuosien flunssauutisoinnissa on syyllistytty samaan. Milloin maailmaa uhkaa lintu-, milloin sikainfluenssa. Kumpikin on osoittautunut pelättyä vaarattomammaksi, mutta sortuivatko viranomaiset ja tiedotusvälineet hysterian lietsomiseen? Mielestäni eivät, päinvastoin, sillä epidemian alkuvaiheessa on hyvin vaikea tietää, kuinka tarttuva ja vaarallinen uudenlainen influenssakanta on.
Aina uuden virusmuodon syntyessä on olemassa mahdollisuus, että siitä kehittyy herkästi tarttuva ja potilaille hengenvaarallinen kanta. Ja jos terveysviranomaiset eivät varautuisi tähän mahdollisuuteen, _silloin_ heitä voitaisiin syyttää virheestä ja laiminlyönnistä.
Valitettavasti sikainfluenssan tuloon valmistautumisesta kertoneet tiedotusvälineet eivät ole aina muistaneet mainita, että vaikka viranomaiseet valmistautuvatkin pahempaan, todennäköisesti A(h1n1) on ”vain” uusi ärhäkkä influenssakanta, johon meillä ei ole vanhastaan vastustuskykyä.
Suurin riski onkin se, että ensi tai sitä seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla, kun opossumiflunssa löydetään, me emme enää ota viranomaisten varoituksia ja ohjeita vakavasti emmekä hyväksy investointeja rokotteisiin ja lääkkeisiin. Ja silloin kyseessä voikin oikeasti olla espanjantaudin kaltainen pandemia, joka vaatii miljoonia kuolonuhreja. Etukäteen sitä on ainakaan nykyteknologialla mahdotonta tietää, voimme vain varautua myös pahimman varalle.
